Asiantuntijalla on asiaa

Markun tarina, osa 1: Lapsuus Kolumbiassa – skeittilauta pyörätuolin korvikkeena

1.7.2021

Kuka?

Olen Markku Vesikansa, 35-vuotias Helsingissä asuva data-analyytikko ja aktiiviurheilija. Äitini on suomalainen ja isäni kolumbialainen, ja olen syntynyt Espanjassa. Pian syntymäni jälkeen perheemme muutti isäni kotimaahan Kolumbiaan, jossa asuin 18-vuotiaaksi. Suoritettuani peruskoulun ja lukion Kolumbiassa halusin tutustua paremmin suomalaisiin juuriini, ja muutin vuonna 2004 Helsinkiin.

Kuva: Markku kuvassa keskellä Haltijan kesäkisoissa vuonna vuonna 2019

Onnellinen lapsuus ja onnettomuus, joka muutti elämäni

Asuin lapsuuteni Kolumbian pohjoisosissa sijaitsevassa Chinacotan pikkukaupungissa. Perheeseeni kuului minun lisäkseni isä, äiti, kaksi siskoa ja yksi veli. Elämämme Kolumbiassa oli rauhallista ja tavallista perhe-elämää.

Elämäni muuttui, kun jouduin vakavaan auto-onnettomuuteen kuusi päivää ennen 4-vuotissyntymä-päiviäni. Olimme kotikylämme keskustassa viettämässä minun ja veljeni yhteisiä syntymäpäiväjuhlia ja olin ylittämässä katua siskoni perässä, kun kovaa ylinopeutta ajanut pakettiauto ajoi päälleni. Lensin törmäyksen voimasta suoraan betoniseen sähköpylvääseen ja menetin välittömästi tajuntani.

Pakettiauton kuljettaja yritti paeta, mutta joutui pysähtymään lähistöllä olevaan mielenosoitukseen ja hänet saatiin onneksi kiinni. Myöhemmin selvisi, että yliajajani oli ollut tapahtumahetkellä humalassa.

Isäni oli tapahtuneen johdosta shokissa eikä pystynyt toimimaan rationaalisesti vaan vei minut sairaalan sijaan takaisin kotiin, josta järkyttynyt äitini kuljetti minut paikalliselle terveysasemalle tutkittavaksi. Pahaksi onneksi terveysaseman ainoa ambulanssikuski ei ollut ajokuntoinen, joten äitini joutui itse ajamaan minut sairaalaan läheiseen Cucutan kaupunkiin.

Cucutan sairaalassa minulla todettiin jalkojen murtumia ja minut kipsattiin vyötäröstä alaspäin. Oman terveyskeskuksemme lääkäri oli epäillyt selkäydinvammaa, mutta sairaalan lääkäri oli asiasta eri mieltä ja puhui ainoastaan murtumista sekä mahdollisesta aivovammasta. Kolumbiassa lääkäreillä oli tuolloin tarkka hierarkia, eikä sairaalan lääkäreiden näkemyksiä olisi tullut mieleenkään haastaa. Niin selkäydinvammasta ei keskusteltu sen enempää, vaan diagnoosiksi tulivat murtumat ja aivovamma.

Kuva: Tämä kuva on otettu ennen onnettomuutta, ja olen kuvassa noin 3-vuotias. Olen vasemmalla isoveljeni vieressä

Hidas toipuminen

Onnettomuuden jälkeen olin koomassa yli viikon, enkä herätessäni tunnistanut vierelläni olevaa perhettäni. Ainoa, jonka nimen muistin, oli veljeni Matti, muut perheenjäsenet olivat kuin ventovieraita.

Muisti alkoi onneksi kuitenkin palautua hiljalleen, ja lopulta ainoastaan koomassa viettämäni aika pyyhkiytyi muististani pois. Selkäydinvamma minulla todettiin vasta monta kuukautta onnettomuuden jälkeen, kun kipsin poiston yhteydessä kun huomattiin, ettei jaloissani ole tuntoa eivätkä ne kanna. Vanhempani totesivat, että paikallisen terveyskeskuksen lääkäri oli siis kuitenkin ollut oikeassa epäillessään selkäydinvammaa.

Loukkaantumisen jälkeen äitini kuljetti minua sinnikkäästi saamaan hoitoa eri sairaaloihin Kolumbiassa ja lopulta Venezuelaan, joka oli 90-luvun alussa vauraampi maa, ja jossa oli täten paremmat mahdollisuudet saada kunnon hoitoa. Muun muassa magneettikuvaus ei ollut tuolloin mahdollista Kolumbiassa, mutta Venezuelassa sekin onnistui.

Venezuelassa vammaani pystyttiinkin tutkimaan tarkemmin ja tuolloin selvisi, että mikäli olisin saanut asianmukaista hoitoa ja kuntoutus olisi aloitettu heti onnettomuuden jälkeen, jalkojen toimintakyky olisi todennäköisesti ollut mahdollista palauttaa.

Koen, että olen onnettomuudesta huolimatta saanut elää hyvän ja melko tavallisen lapsuuden. Kylässämme oli paljon lapsia, joiden leikkeihin pystyin osallistumaan hyvin vammastani huolimatta. Muistan leikkineeni veljeni kanssa usein leikkiä nimeltä “koira ja ihminen”. Yhden tällaisen leikin aikana oli minun vuoroni olla koira, ja piilouduin veljeltäni automme alle. Juuri asioita hoitamaan lähdössä ollut isäni ei huomannut leikkiämme, vaan hyppäsi auton kyytiin ja lähti peruuttamaan. Tuntiessaan pienen nykäisyn hän pysäytti auton ja kaivoi kauhuissaan minut auton alta esiin. Sain tapahtumasta naamaani muistoksi pari naarmua lisää, mutta säästyin onneksi suuremmilta vammoilta.

Kuva: Sain ensimmäisen pyörätuolini 5-vuotiaana, ja käytin samaa tuolia 18-vuotiaaksi asti.

Pyörätuoli skeittilaudan tilalle

Halvaantumisen jälkeen liikuin kaikkialle skeittilaudan avulla. Pyörätuolin sain vasta reilun vuoden päästä onnettomuuden jälkeen. Kyseessä oli aikuisten kokoa oleva, 80-luvulla valmistettu alumiinirunkoinen sairaalapyörätuoli, jonka jarrut olivat niin jäykät, etten lapsen voimillani pystynyt niitä käyttämään. Sillä pääsi kuitenkin kulkemaan skeittilautaa paremmin, ja sain tuolin lopulta aina tavalla tai toisella myös pysähtymään.

Käytin tätä viisivuotiaana saamaani pyörätuolia 18-vuotiaaksi asti ja luovuin siitä vasta saadessani uuden tilalle muuttaessani Suomeen. Siihen mennessä pyörätuolia oli paikkailtu monta kertaa luovasti muun muassa puun palasilla ja muilla kotoa tai kylästämme saatavilla olevilla tarvikkeilla. Paikkausten ansiosta tuoli kesti hyvin koko sen 13 vuoden ajan, kun käytin sitä.

Miten Markku päätyi Suomeen ja mitä sitten tapahtui?
Tarina jatkuu osassa 2: Ensimmäiset vuodet Suomessa – painehaavan hoito ja opintojen aloitus.